Koko Andalusian musiikista mikään ei ole yhtä järkyttävän vaikuttavaa kuin saeta. Semana Santan kulkueissa, kun suuret kulkuelavat huojuvat kaduilla, parvekkeelta kajahtaa yhtäkkiä ääni — ei kitaraa, ei varoitusta — ja kaikki pysähtyy kuuntelemaan.

Sana tarkoittaa nuolta, ja juuri siltä se myös tuntuu: lyhyt, lävistävä flamencovalitus, joka on suunnattu suoraan ohi kulkevaan Kristuksen tai Neitsyt Marian kuvaan. Kantajat pysähtyvät, rummut hiljenevät, ja minuutin ajan koko katu kuuluu yhdelle laulajalle ja yhdelle pitkälle sävelelle.

Se asettuu juuri uskonnon ja flamencon välimaastoon. Saeta lainaa cante jondon raakaa ilmaisutapaa ja suuntaa sen taivasta kohti, minkä takia suurimmat flamenco-äänet ovat aina arvostaneet sitä — sen laulaminen hyvin, parvekkeelta, on kunnia-asia.

Taikaa ei voi aikatauluttaa. Parhaat saetat ovat puoliksi odotettuja ja täysin unohtumattomia, muistutus siitä, että tässä Espanjan kolkassa pyhä ja laulettu eivät ole koskaan todella olleet toisistaan erillisiä.