Hän syntyi nimellä Francisco Sánchez Gómez Algecirasissa vuonna 1947 ja opetteli kitaransoiton, koska isä istutti hänet soittamaan tuntikausia, kunnes sormet alkoivat vuotaa verta. Teini-ikäisenä hän oli jo kiertueilla. Kaksikymppisenä Paco de Lucíasta oli tullut lahjakkain elossa oleva flamencokitaristi – ja levottomuus alkoi kalvaa.

Se mitä hän teki seuraavaksi jakoi mielipiteet ja voitti ne sitten puolelleen. Hän toi perulaisen cajónin flamencoon, mittaili voimiaan jazzmuusikoiden kuten Chick Corean ja John McLaughlinin kanssa ja perusti sekstetin, joka lisäsi huilun ja basson musiikkiin, joka oli aina ollut vain kitaraa, laulua ja käsiä. Puristit haukkoivat henkeään; maailma kuunteli.

Hänen yhteistyönsä laulaja Camarón de la Islan kanssa synnytti levyjä, joista flamencofanit puhuvat yhä kunnioittavaan sävyyn – kaksi sukupolveen kerran syntyvää lahjakkuutta, jotka veivät toisiaan yhä korkeammalle levy levyltä.

Kun hän kuoli äkillisesti vuonna 2014, Espanja suri häntä kuin valtionpäämiestä. Hän oli ottanut kuviteltavissa olevan paikallisimman musiikin ja tehnyt siitä kaikkien omaa, koskaan unohtamatta sen juuria.