Jokainen kuulemasi kitara — flamenco, klassinen, jopa pop-levyn akustinen — on velkaa hiljaiselle andalusialaiselle nimeltä Antonio de Torres. Työskentelemällä Almeriassa ja Sevillassa 1800-luvun puolivälissä hän ratkaisi suunnittelukysymykset, joista muut vielä kiistelivät.

Hänen läpimurtonsa tapahtui soittimen sisällä. Torres levitti ohuet puiset tukirangat viuhkamaisesti äänilevyn alle ja suurensi runkoa, antaen kannen vapaasti väristä ja tuottaen kitaralle huomattavasti enemmän voimaa, lämpöä ja tasapainoa kuin mikään aiempi soitin. Hän todisti asian jopa rakentamalla kitaran, jonka sivut olivat paperimaché — ja se lauloi silti.

Hän standardoi mensuurin ja mittasuhteet, joita kitarantekijät käyttävät vielä tänäkin. Nosta nykyaikainen klassinen kitara käsiisi, ja pidät pohjimmiltaan Torresia. Hänen jälkeensä tulleet suuret rakentajat jalostivat hänen ideaansa; lähes kukaan heistä ei korvannut sitä.

Se on hyvin andalusialainen tarina: ei fanfaareja, ei omaisuutta — Torres kuoli köyhänä — vaan pelkkä käsityöläinen, joka hiljaisesti täydellisteli esinettä, kunnes koko maailma omaksui sen oppimatta kunnolla edes hänen nimeään.