Ennen espanjalaista poppia oli copla. 1920-luvulta 1900-luvun puoliväliin kukoistanut laji ahtoi kokonaisia romaaneja kolmeen minuuttiin: väärin kohdeltuja ja nöyristelemättömiä naisia, kiellettyjä rakkauksia, pienten kaupunkien skandaaleja – kaikki esitettynä sonnikorridan draamalla ja kehtolaulun sävelmällä.

Sen tähdet olivat kaikkien tuntemia nimiä – Concha Piquer, Juanita Reina, Imperio Argentina – ja sen laulut, kuten <i>Ojos verdes</i> ja <i>La bien pagá</i>, olivat legendaarisen säveltäjäjoukon käsialaa, joka antoi Andalusialle omansa vastineen Great American Songbookille.

Sen elämä oli mutkikas. Franco-vuosina copla omaksuttiin ja sitä soitettiin runsaasti radiossa, mutta myöhemmin osa piti sitä vanhanaikaisena kitschinä – kunnes uusi sukupolvi laulajia ja esiintyjiä otti sen takaisin omakseen sen puhtaan tunnevoiman ja uppiniskaisten naishahmojen vuoksi.

Nykyään kuunneltuna se tuntuu häkellyttävän modernilta: laulettuja tarinoita halusta ja arvokkuudesta, äänellä joka ei pahoittele mitään. Sovitukset voivat olla vanhanaikaisia, mutta tunteet eivät ole koskaan menneet muodista.