
Istu alas lähes missä tahansa flamenco-esityksessä nykyään, ja joku kyykkii pelkistetyllä puulaatikolla, rummuttaen sen etulevyä paljain käsin. Se näyttää siltä kuin se olisi ollut olemassa aina. Ei ole: cajón on ollut osa flamencoa alle viisikymmentä vuotta.
Tarina on poikkeuksellisen hyvin dokumentoitu. Vuonna 1977 Paco de Lucía oli Limassa, Espanjan suurlähettilään residenssissä järjestetyssä tilaisuudessa, jossa peruaanalainen perkussionisti Caitro Soto soitti. Rubem Dantas, brasilialainen perkussionisti Pacon juuri perustamassa sekstetissä, kuuli soittimen mahdollisuudet ja ehdotti, että he toisivat sen mukanaan kotiin.
Niin he tekivätkin. Se tavoitti levynostajat Pacon yhtyeen myötä 1980-luvun alussa ja levisi huomattavan nopeasti. Espanjalaiset valmistajat muokkasivat sitä sitten kiinnittämällä kitaran kieliä tai virveliä etulevyn taakse, jotta soittimeen saatiin metallinen särö, jota perulaisesta alkuperäisversiosta puuttuu.
Puristit murisivat, ja muutamat murisevat edelleen, että laatikolla ei ole mitään asiaa cante jondon lähettyville. Kaikki muut omaksuivat sen yksinkertaisesti, ja nykyään se on usein ensimmäinen asia, jonka monet nuoret soittajat opettelevat. Perinne pysyy elossa omaksumalla uutta, ei torjumalla sitä.