Useimmat flamencotyylit on nimetty tunteen, rytmin tai kaupungin mukaan. Vain harvat kantavat kokonaisen kaupungin nimeä — ja Málagalla on yksi niistä. Malagueña kasvoi vanhoista paikallisista fandangoista 1800-luvulla, hidastui huomattavasti, vapautui tanssistaan ja muuttui joksikin, johon laulaja saattoi kaataa koko sydämensä.

Sen erityisyys piilee vapaudessa. Malagueña lauletaan a compás libre — ilman kiinteää tahtia — joten kitaristi seuraa ääntä eikä toisin päin. Se antaa laulajalle tilaa venyttää yksittäinen säe pieneksi draamaksi ja pitää ääntä niin kauan, että koko sali pidättää hengitystään.

Se levisi nopeasti. 1900-luvun alkuun mennessä malagueña oli levinnyt ympäri Espanjaa ja hypännyt Atlantin, juurtuen Meksikoon ja ympäri Latinalaista Amerikkaa, jossa se sai uusia melodioita omakseen. Pyydä malagueñaa Veracruzissa ja Vélez-Málagassa, niin kuulet kaksi sukulaista, jotka lähtivät kotoa kauan sitten.

Kaikesta vaeltelustaan huolimatta se kuulostaa edelleen tältä: valolta, mereltä, tietynlaiselta ylpeältä melankolialta. Kun málagalainen laulaja avaa malagueñan, hän ei esitä historiaa — hän puhuu kaupungin omaa laulun murretta.