
Hyvän flamencoillan lopussa koittaa hetki, jolloin muodollisuus katoaa. Ohjelmoidut numerot on esitetty, joku taputtaa uuden rytmin, tuolit raapivat lattiaa, ja kaikki huoneessa, jotka osaavat laulaa säkeistön, laulavat sen yhtäkkiä. Se on bulería, ja juuri siksi flamencoilloista on niin vaikea lähteä.
Se syntyi Jerez de la Fronteran gitano-perheiden parissa 1800-luvulla, alun perin nopeana ja leikkisänä häntäkappaleena, joka liitettiin soleán tai alegrían perään. Nimen katsotaan yleensä juontuvan sanasta burlar, pilkata tai kiusoitella, mikä kertoo jo melkein kaiken sen luonteesta.
Hauskanpidon alla piilee tiukka kehys: kahdentoista tahdin kierto, jonka painotukset vaihtuvat jalkojen alla, tavallisesti tempossa 195–240 iskua minuutissa. Se on palo, joka sallii enemmän improvisaatiota kuin mikään muu, ja juuri siksi sitä on mahdoton teeskennellä.
Jokaisella kaupungilla on omansa – Jerez, Lebrija, Utrera, Cádiz. Costa del Solilla kuulee useimmiten Jerezin version, sillä se matkustaa hyvin ja tekee sen, mihin mikään muu ei pysty: nostaa koko huoneen jaloilleen kahdelta yöllä.